Huomioita yliopistoelämästä, filosofiasta ja yhteiskunnasta

Viime päivinä joulukinkkurauhaa ovat häirinneet nettiin levitetyt sikalavideot. Sikaloihin murtautuneet possutytöt on ehditty jo julistaa hyväntekijöiksi ja sikojen ihmisoikeuksien puolestapuhujiksi. Katsoin eilen sikalakohua käsitelleen A-talkin, johon oli kutsuttu keskustelijoiksi entinen sikatilallinen ja nykyinen maa- ja metsätalousministerimme Sirkka-Liisa Anttila, Oikeutta eläimille -yhdistyksen mediavastaava Anne Nieminen, Animalian toiminnanjohtaja Salla Tuomivaara, sekä sikatilallinen Hannu Koivisto.

Videot on kuvattu yöaikaan, luvatta ja murtautumalla rakennuksiin. Tosin possutyttöjen mielestä murtautumisesta ei voida puhua, koska yhtän lukkoa ei jouduttu rikkomaan. Lukitsematon ovi tarkoittaa siis avoimien ovien yötä. Rohkeat kuvaajat ovat olleet valmiina altistamaan sikaloiden possut mahdollisille bakteereille, stressille ja häiriökäyttäytymiselle possujen hyvinvoinnin ajamiseksi. Sankariteko, tosiaan!

Mielestäni on hämmentävää, että tällainen toiminta on yleisesti hyväksyttyä. On törkeää murtautua ihmisten yrityksiin keskellä yötä, levittää netissä laitonta materiaalia ja pyrkiä sillä tahraamaan yrityksen ja yrittäjän maine lopullisesti. Poliisikaan ei tahdo saada lupaa yksityistilojen ratsaamiseen, vaikka epäilyjä olisi.

Yökuvaamisesta johtuen videot ovat hyvin pimeitä ja moni asia näyttää erilaiselta kuin valaistuna. Jo pelkästään se, että normaalisti terveenpunakat possut näyttävät harmaalta aiheuttaa omiaan. Itse olisin kaivannut myös yrittäjän vastausta moniin materiaaleihin. Tarkoittaako se, että sika makaa liikkumattomana sitä, että se on halvaantunut tai kuollut vai onko kuviteltavissa muitakin mahdollisuuksia, kuten sitä että terve possukin voi maata lattialla yöllä? Entä irtipurrut saparot, viestivätkö ne välittömästi sikojen pahoinvoinnista vai voiko kyseessä olla muutakin?

Oikeutta eläimille on esimerkiksi väittänyt erään sikalan videon perusteella, että kyseisellä tilalla oli useita halvaantuneita eläimiä. Väite todettiin perättömäksi. Mediavastaava Niemisen mukaan väitteen kumoutuminen ei ollut isokaan juttu, sillä kokonaiskuva ratkaisee. Järjestö samanaikaisesti julistaa nettisivujaan myöden kertovansa totuuden suomalaisesta sikataloudesta.

Itse joudun tunnustamaan, etten tiedä possuista muuta kuin että pahoilta haisevat ja hyvältä maistuvat. Sen vuoksi en voi päätellä kovin paljoa videoiden perusteella. Olen toki sitä mieltä, että possuja on kohdeltava elävinä olentoina ja moraalisesti, joskin lajinsa mukaisesti. Se, mitä tällainen kohtelu käytännössä tarkoittaa, vaatiikin sitten enemmän asiantuntemusta.

Yksi Koiviston sekä Niemisen ja Tuomivaaran vastakkainasetteluista koskee suurtiloja. Koiviston mielestä suurtilat takaavat possuille paremmat olosuhteet, kun on enemmän työvoimaa. Hänen mielestään huomattava osa sikojen kaltoinkohtelusta johtuu tilallisten pahoinvoinnista. Yrittäjä tekee töitä seitsemänä päivänä viikossa ympäri vuoden ja tuntipalkalla tuskin voidaan kehuskella. Loppuunpalanut yrittäjä ei yksinkertaisesti pysty huolehtimaan tilastaan.

Itse olen erittäin ärsyyntynyt keskustelupalstoilla vilahdelleiden syytösten vuoksi. Yrittäjät leimataan rahanahneiksi ja moraalittomiksi törkimyksiksi, jotka ovat valmiita repimään yhä suurempia voittoja sikojen selkänahasta. Todellisuudessa yrittäjä joutuu repimään toimeentuloaan ihan omasta nahastaan. Kuten jo totesin, en tiedä sikojen kasvattamisesta mitään, mutta omilla vanhemmillani on lypsykarjaa. Silläkin alalla laiminlyönnit johtuvat useimmiten burn outista, tai siitä että tilan isäntä löydetään sellaisesta kunnosta, ettei yrittäjäksi enää ole. Keskustelupalstojen lipsautukset kenties kuvastavat tavallisen kuluttajan tietämättömyyttä yrittämisestä ja etenkin maataloudesta.

Mielestäni huomio onkin kinnitettävä ihmisiin ennen possuja. Mikä ajaa yrittäjät näin tiukoille? Onko tuotannossa turhia välikäsiä? Yrittäjän tukeminen on ehdottoman tärkeää, mikäli haluamme turvata kotimaisen tuotannon. Nykyisistä 2300 suomalaisesta sikatilasta satoja on lopettamassa lähivuosina.

Tiloilla, joilla on selkeitä puutteita eläintenhoidossa, asia on toki korjattava. Tähän asti ongelmana ovat olleet eläinlääkärien puutteelliset valtuudet puuttua asioihin. Anttilan mukaan viime vuosina on tehty lakiuudistuksia ja perustettu uusia toimielimiä ja jatkossa tehdään lisää lakiuudistuksia. Kaikki lakiuudistukset eivät ole uutuudeltaan päässeet edes vielä vaikuttamaan. Possutytöistä mikään tehty uudistus tai kaavailtu laki ei kuitenkaan riitä. Possutytöt kieltäytyvät jopa erittelemästä tuotanto- ja lemmikkieläimiä toisistaan. Kun Koivisto kysyy, millainen kinkku Niemiselle ja Tuomivaaralle kelpaisi, tytöt vastaavat, ettei minkäänlainen, kasvissyöjiä kun ovat.

Mielestäni koko asetelma on kieroutunut. Kapitalistista talouspolitiikkaa noudattavassa valtiossa kasvissyöjien vähemmistö, joka ei tunne tuotantoeläimen käsitettä eikä hyväksy lihansyöntiä, nostetaan suureksikin auktoriteetiksi lihantuotantoa koskevissa kysymyksissä. Täysin kuluttajaryhmän ulkopuolinen taho pyrkii päättämään tuotteeseen liittyvästä lainsäädännöstä. Taho, joka ei itse hyväksy tuotetta yhtään minkäänlaisena. Miksei kuluttajilta kysytä mitään?

Tuotantoeläinten hyvinvoinnin takaamiseksi possujenkin hoidolle on hyvä olla minimisäädöksensä. Mielestäni Anttilan lisäehdotus onnellisten possujen lihasta on hyvä. Saamme markkinoille uuden tuotteen, ja kuluttaja pääseekin sitten ihan itse ratkaisemaan, mitä possua hänen kotonaan syödään. Tottakai vaativampi tuotanto nostaa myös hintaa, mutta eettisyyttä täällä ollaan ennenkin ostettu sekä vakuumipakattuna että paperipusseissa.

Mielestäni on hiukan huolestuttavaa, ettei mediavastaava Nieminen kyennyt A-talkissa vahvistamaan videoiden aitoutta muutoin kuin vetoamalla siihen, ettei todellisella possutytöllä voi olla omia intressejä pelissä. Eikö edes vannoutuneella kasvissyöjällä, joka uskoo ruokavaliollaan pelastavansa maailman? En lähde väittämään materiaalien luotettavuudesta enää aiemmin pohtimaani enempää, mutta peräänkuuluttaisin dokumentoivien tahojen vastuuta. Possujen mahdollinen esittäminen huonokuntoisempina kuin ne oikeasti ovat on kyseenalaista jopa hyvän asian ajamiseksi. Vähän kuin vääristelisimme ilmastotutkimusta lämpenemishysterian kiihdyttämiseksi. Eihän sellaistakaan tehdä.

Viimeaikoina Helsingin sanomien sivuille on ilmestynyt yllättävän paljon maahanmuuttoaiheisia uutisia. Muualla Euroopassa tapahtuvista, maahanmuuttovastaisiksi poliittisiksi päätöksiksi tai protesteiksi tulkittavista tapahtumista on yllättäen alettu uutisoimaan. Aiemmin jätettiin hienotunteisesti mainitsematta nuorisomellakoitsijoiden ja koulutovereitaan raiskanneiden lasten taustat ja välitettiin kuvaa suvaitsevasta Euroopasta, jonka monikulttuurisuuden autuudesta periferiassaan hytisevä ja rasistinen Suomi on jäänyt lähes osattomaksi. Nyt saa jo kertoa, ettei niissä monikulttuurisuuden luvatuissa maissa aina ihan niin lujaa mene. Tai jos menee niin suunta on vähintäänkin epäilyttävä.

Vaikka maahanmuuton sivistynyt kritisoiminen onkin juuri nyt sallittua ja osoitus siitä, kuinka trendikäs halla-aholainen ajattelija uskaltaa sanoa radikaaleja ja esitää aivan uudenlaista yhteiskuntakritiikkiä, aion tässä blogauksessani ainoastaan sivuta aihetta. Viimeiset pari päivää on pohdiskeltu, saisiko Sveitsissä uskonnonvapauden nimissä venyttää rakennuslupia uusille minareeteille. Asiasta järjestettiin kansanäänestys. Monikulttuurisuuden autuudessa kieriskellyt kansa oli yllättäen minareettien rakentamista vastaan.
Tätä päätöstä kritisoi maahanmuuttoministerimme Astrid Thors, joka on viimeaikoina nauttinut erityisen paljon yhteiskuntakriitikoiden helliä huomionosoituksia. Thorsin käsitykset oikeaoppisesta maahanmuuttopolitiikasta eivät yllättäneet, mutta seuraavassa lainauksessa esiintynyt mielipide kylläkin.

Suomeenkin on toivottu Sveitsin mallin mukaista mahdollisuutta kansalaisaloitteisiin ja kansanäänestyksiin.

Thorsin mukaan uudistukset eivät saa johtaa siihen, että kansanäänestyksillä voitaisiin puuttua kansalaisten perustuslaillisiin oikeuksiin.

hs.fi maanantaina 30.11.2009 klo 21:58

Suvaitsevainen Thors sallisi ilmeisesti vanhanaikaisen hallintojärjestelmämme monikulttuuristamisen uusilla eksoottisilla päätöksentekomalleilla. Demokratia on kuitenkin niin antiikkia.

Suomalaiseen demokratiaan kuuluu ajatus siitä, että jokainen saa halutessaan tuoda tahtonsa ilmi ja osallistua päätöksentekoon mm. kansanäänestyksissä. Äänestysoikeus kuuluu jokaiselle täysi-ikäiselle kansalaiselle, oli kansalainen sitten sivistykseltään tai yhteiskunnalliselta ymmärrykseltään millainen tahansa. Thors haluaisi ilmeisesti asettaa kansan tahdolle rajat.

Kuulostaa huolestuttavalta, että valtiossa, jossa vannotaan vakaumuksellisesti demokratian ja mielipiteenvapauden nimeen, ministeri päästää ilmoille tällaisia lipsahduksia. Eivätkö poliitikot enää usko siihen suureen pyhään demokratiaan, jota sivistyneet länsimaalaiset ovat suvaitsevaisesti kaupitelleet ympäri maailmaa?

Toisaalta ymmärrän Thorsin huolen kansan viisaudesta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Mielestäni on kuitenkin epämielekäs kysymys, äänestikö kansa oikein vai ei. Kyse on pikemminkin siitä, uskommeko demokraattiseen päätöksentekoon vai emme. Demokratiassa kansa ei voi olla varsinaisesti väärää mieltä. Paitsi Irlannissa.

Viimeaikoina olen kuluttanut yliopiston penkkejä tieto-opin johdantokurssilla. Ideana on oppia, miten ongelmallista on väittää tietävänsä mitään, ymmärtää tiedon käsitteen vaikea määriteltävyys ja lopulta tajuta, kuinka suunnattoman tärkeitä nämä ongelmat ihmiskunnan kannalta ovat. Oikeat käsitteet sisäistänyt filosofi voikin sitten lopulta itse heittäytyä mukaan tähän veriseen juupas-eipäs -väittelyyn.

Aluksi käytiin läpi tiedon klassista määritelmää (”hyvin perusteltu tosi uskomus”) ja Gettier-paradokseja (”entä jos perustelut ovat vääriä?”). Luennoitsija tassutteli edestakaisin salin etuosassa, esitteli teorian toisensa perään ja jokaiselle yhä villimpiä vastaesimerkkejä. Aina säännöllisin väliajoin hän totesi, että tämä nyt on aika epäintuitiivista, tai että tämä nyt tuntuu ihan selkeältä. Intuitioon vetoaminen tuntui vähän kummalliselta, kun sama herra oli jo muutaman kerran maininnut, että esimerkiksi aasialaisilla on hiukan erilainen intuitio Gettier-paradokseista. Ai niin, vakavastiotettava filosofiahan on vain länsimaalaisten korkeaa hengentuotosta!

Suhtaudun hiukan skeptisesti myös näihin villeihin vastaesimerkkeihin, vaikka ne kuinka ansioituisivat mielikuvituksellisuudessa ja viihdyttävyydessä. Itse soisin, että vastaesimerkit pyrkisivät muuhunkin kuin loogiseen ristiriidattomuuteen. Kun puhumme asioista, jotka tapahtuvat aktuaalisessa maailmassa, olisi ehkä syytä pyrkiä mahdollisimman todellisiin esimerkkeihin, sellaisiin, jotka noudattavat mahdollisimman paljon aktuaalisen maailman säännönmukaisuuksia ja asiaintiloja. Muuten pelkkä vastaesimerkin kummallisuus saattaa aiheuttaa epäuskottavuuden intuition. Jos filosofeilla on mielikuvitusta repiä väittelyn aihetta mitättömimmistäkin asioista, luulisi tähänkin riittävän.

Aina välillä esille vilahtavat sellaiset riidanaiheet kuin Jumalan olemassaolo ja ulkomaailman olemassaolo. Esitetään näkemys, että mikäli esimerkiksi sekä Jumalan olemassaolon puolesta, että sitä vastaan olisi yhtä paljon evidenssiä, tulisi pidättäytyä uskomuksista. Ehkä vähän helpommin sanottu kuin tehty. Ihmiset toimivat ja elävät uskomustensa perusteella. Entä jos joudut pidättäytymään uskomuksesta? Millaista elämää elät sitten? Välimuotoa on joissain tapauksissa vaikea kuvitella. Sitä joko elää kuin Jumalaa ei olisi ja ottaa tietoisen riskin ikuisesta hampaidenkiristelystä, tai tekee pelimiehen liikkeen ja elää kuin Jumala olisi ja mahdollisesti viettääkin sitten vähän iloisemman ikuisuuden. Ainakin Pascal laskeskeli olemassaolon uskomisen kannattavammaksi.

Ulkomaailman olemassaolo onkin sitten varmaan yksi mielenkiintoisimmista ongelmista, sillä vaikka aiemmin uskottavana pidetty intuitiomme on tämän asian suhteen melkoisen kirkas, asiasta kyetään muotoilemaan toinen toistaan radikaalimmalta kuulostavia, intuition vastaisia ja kuitenkin omalla tavallaan uskottavan kuuloisia teorioita. Realismin problematisointi lähtee liikkeelle hallusinaatioista ja havaintovirheistä, joiden perusteella voidaan pitää havaintoja (tai tietoa) mahdollisesta ulkomaailmasta epäluotettavina tai jopa mahdottomina. Olemme siis olettaneet, että voimme tietää näitä virheitä tapahtuvan? Minkähän nojalla?

Näyttää siltä, että hallusinaatioiden virheellisyyden havaitseminen vaatii realismia. Kun Pekka näkee vihreän tiikerin siinä, missä Pauli näkee naapurin mersun, ristiriita perustuu aistihavaintoihin. Kun kun puoli naapurustoa sitten kerääntyy paikalle ihmettelemään tilannetta ja Pekan mieltä hiukan kaivellaan ja hänelle annetaan resepti ja sairaslomaa, ollaan tultu tulokseen, että Pekan aistikokemus on pettänyt, mutta Paulin ja naapuruston uteliaiden mummojen ei. Kyseessä on ollut poikkeavanlainen aistihavainto, jonka lukuisat muut aistihavainnot ovat osoittaneet vääräksi. Havaintovirheen käsite itsessään vaatii havainnon kohteen olemassaolon, muutoin olisi mieletöntä puhua havaintovirheistä.

Ainakin minusta kuulostaa hiukan kummalliselta kumota realismia realismin välinein. Jos realismi kerran ei ole luotettava, eihän sen oletuksiin voi nojautua yhtään minkään osoittamiseksi? Esimerkissä oletin myös muiden havaitsijoiden kuin Pekan olemassaolon ja havaintokyvyn. Kun havaitsijoita on useita, on mahdollista eritellä poikkeavat ja normaalit havainnot, ja siten ehkä muotoilla jonkinlainen empirismin sosiaalinen itseäänkorjaavuus? Tai yksinkertaisesti pitää havaintoja ulkomaailmaan kohdistuvina, mutta erehtyväisinä? Tai sitten ei.

Mikäli ei haluta hyväksyä, että havainnoilla olisi yhtään minkäänlaista luotettavuutta, voidaan vedota keskenään loogisesti ristiriitaisiin havaintoihin. Pekan ja Paulin (sekä naapurin mummojen) havainnot olivat ristiritaisia. Tämä on ongelma vain, jos oletamme, ettei todellisuus ole ristiriitainen. Oletus todellisuuden loogisesta rakenteesta ja logiikan sitovuudesta on filosofian mielekkyyden kannalta sen verran merkittävä ja intuitiivisesti niin selvä, että vaikka meillä ei olisi perusteluja logiikalle, se yleensä hyväksytään. Logiikka oletetaan. Ainakin minun intuitioissani ulkomaailma vaikuttaa hyvinkin olemassaolevalta. Miksei sen kohdalla voisi toimia samoin?
Erona on ainakin se, että logiikan kieltämisen kohdalla filosofian tekeminen lakkaa, mutta ulkomaailman kohdalla kädenvääntö jatkuu yhä riehakkaammin.

Luennoitsija esittää mielellään arvoita siitä, mikä teoria on suosittu ja mikä ei. En ihan ymmärrä, minkä kannalta se olisi merkityksellistä. Itse en pidä filosofiaa niin demokraattisena, että kannattajamäärien perusteella voisi ratkaista, mikä on uskottavin teoria. Huutoäänestys siitä, kuka uskoo olevansa olemassa ja tietävänsä missä asuu kuulostaa vähintäänkin kyseenalaiselta.

Aina silloin tällöin ilmoille livahtaa “eipä tämä ole ollut kovin suosittu”, “noh, ompa tämä teoria ainakin urhoollinen yritys” tai “ennyttiiä kuka tälläistä näkemystä oikeesti kannattais”. Itse ole tottunut pitämään teorian väheksymistä merkkinä siitä, ettei sitä ole ymmärretty kunnolla. Teoriat ovat oletusarvoisesti järkevien ja ajattelevien ihmisten muotoilemia ja ihan tosissaan puolustamia, mikä puhuu sen puolesta, että jotain uskottavaa ja oivaltavaa niissä on. Ehkä nämä sammakot kielivät siitä, että tämä oivallus on jäänyt tekemättä?

Hiukan noloa tietoteoriassa on se, että kaikkeen kyseenalaistamiseen, väittämiseen ja väittelemiseen vaaditaan aina jonkin verran oletuksia. Samalla pyrimme systemaattisesti kyseenalaistamaan kaikkia mahdollisia oletuksia ja punnitsemaan oletustemme luotettavuutta. Vähän kuin arvioisimme yhden mikroskoopin luotettavuutta muilla mikroskoopeilla. Riippumatonta pääsyä kaikkien mikroskooppien luotettavuuden punnitsemiseen ei ole niin kauan, kuin emme voi välineittä nähdä yhtä tarkasti petrimaljalla möngertävää ötökkää. Oli se sitten kuinka söpö tahansa.

Lopuksi haluan kiinnittää huomion muiden sanan luotettavuuteen tiedon lähteenä. Voimme toki esittää lähdekritiikkiä sen mukaan, kuinka hyvin tunnemme Wikipedian toimintaperiaatteet, tuttumme älynlahjat tai luentosalin etuosassa ääntä pitävän henkilön tittelin. Kuitenkin tämä arviointi on melko ongelmallista ja epävarmaa. Olenkin tiedon arvioinnista oppimani perusteella tullut siihen johtopäätökseen, että aidosti kriittinen filosofi ei istu luennoilla kuuntelemassa edessä heiluvaa auktoriteettiä. Me loput sitten istumme.

Tänään Porthanian aulassa jaettiin esitteitä. Lattialla lepäävän jumppapallon ja muun rekvisiitan viesti oli selkeä; liiku! Hikoile itsesi hyväksyttävään kuntoon!

Humanistiseen aatemaailmaamme kuuluu voimakas individualismin ajatus. Yksilön oikeuksia ja vapautta peräänkuulutetaan aina tilaisuuden tullen. Yksilöllä on oikeus toteuttaa itseään ja tavoitella haluamiaan asioita. Moniarvoisuutemme sallii ristiriitaisetkin maailmankatsomukset ja jokaisella on oikeus hullutuksiinsa, edustivat ne sitte mitä uskontoa tai elämänfilosofiaa tai ruokavaliota tahansa.

Samaan aikaan, kun sekä islamille ja feminismille jätetään tilaa kukkia rauhassa ja huudetaan suvaitsevaisuutta, myös markkinoidaan tiettyjä ihmisihanteita. Nuori suomalainen valioyksilö on sivistynyt ja suvaitsevainen kaikkea kohtaan, kansainvälisesti verkostoitunut ja sosiaalinen, käy maanantaisin spinningissä ja torstaisin uimahallissa, syö porkkanoita ja parsakaalia, kannattaa homojen adoptio-oikeutta ja vastustaa ilmastonmuutosta, sekä juo kaksi lasia maitoa päivässä. Lisäksi hän kannattaa kaikkia mahdollisia vapauksia sananvapaudesta ja yksilönvapaudesta aina kauppojen aukiolojen vapauteen ja uskoo demokratiaan ja ihmisarvoon, vaikkei osaisikaan perustella niitä mitenkään.

Millä oikeudella suomalaisista sitten yritetään saada noudattamaan tiettyä ihannetta, esimerkiksi terveellisiä elämäntapoja? Kansantaloudellisiin syihin vetoaminen ei auta, eihän raha voi ajaa yksilönvapauden edelle ihmisoikeuksien luvatussa maassa. Entä yksilön oma etu? Kai jokainen saa itse päättää, haluaako tehdä etujensa mukaisia valintoja. Saa täällä tupakoidakin. Ja olla kyyninen. Ja valtio itseasiassa kustantaa meille työttömyyteen kouluttautuville höpö-höpö -aineidenkin opinnot. Moniarvoisessa ja vapaassa yhteiskunnassa yksilö saa pilata elämänsä juuri niin perusteellisesti kuin haluaa, kunhan on riittävän vanha siihen.

On totta, ettei peruskoulun ja lukion jälkeen ole enää pakotteita liikunnan harrastamiseen. Valtio kuitenkin markkinoi ajatusta, että terveydestään huolehtiva ihminen on ihanteellisempi kuin puolikypsä sohvaperuna. Tämä on moniarvoisuuden näkökulmasta rasismia. Jatkuvasti yritetään keksiä keinoja kuntoilijoiden suosimiseksi ja sohvaperunoiden ja tupakoitsijoiden syrjimiseksi - ja yritetään jopa ahdistaa vaihtamaan syvää vakaumustaan! Eivätkö kaikki olekaan enää yhtä arvokkaita ihan omana itsenään, huolimatta siitä, kuinka kunnianhimoiset mitat vyötärönympärys on saavuttanut?

Entä jos emme olisi rasistisia? Antaisimme ihan oikeasti kaikkien kukkien kukkia, jopa nokkosten jos mieli tekee? Yhtäaikainen kymmenen käskyn, eksistentialismin, individualismin, äärifeminismin ja saria-lain noudattaminen ei edes ajatuksen tasolla tunnu onnistuvan, saati sitten todellisissa yhteiskunnissa. Lopulta joudutaan olemaan jotain mieltä ja jotain vakaumusta, vaikka löyhästikin. Eikä se välttämättä ole huono asia, vaan suojelee aliarvostettua kulttuuriamme arvotyhjiöltä. Voimme pitää sananvapautemme ja ihmisarvon ja ongelmallisen demokratiamme.

Tosin silloin on syytä lakata esittämästä kaiken suvaitsevaa ja rajattoman moniarvoista ja tunnustettava, ettei se meidänkään yhteiskunta ole arvoton, meiltäkin löytyy sentään jokin moraali. Astetta parempi olisi, jos moraali tulisi jostain perustellusta vakaumuksesta tai filosofiasta, mutta sellaiseen johdonmukaisuuteen Suomella ei ainakaan vähään aikaan ole pääsyä. Kuitenkin, jos tunnustaudutaan tiettyjen arvojen periksiantamattomiksi kannattajiksi, voi olla auktoriteettiä ja uskottavuutta sanoa, että täällä ei saa etuilla kassajonoissa tai hakata mummoja. Silloin voikin jo olla aihetta tarjota porkkanat ja kehoittaa iltalenkille.

Opiskelijatoiminnan keskustelutilaisuudessa 17.11.2009 puhuttiin opiskelijoiden köyhyydestä, toimeentulosta ja kontrolloinnista Kerrattiin opetusministeriön opintotukityöryhmän opintotukiuudistusesityksen pääkohdat, tällä hetkellä:

pelkän asumislisän nostaminen kuluttaisi opintotukikuukausia

opintopistevaatimuksia pyritään kiristämään (on suoritettava 5 op per kuukausi ja 20 op per vuosi tai tuki katkeaa)

opintotuen lainapohjaisuutta halutaan kasvattaa

opintotukikuukausista halutaan korvamerkitä osa kandivaiheeseen osa maisteriopintoihin

opiskelijatoiminta.net ma 23.11.2009 klo1:03
Olen jo hetken hymyillyt humanistien taloudellisille asenteille. Kaikki ruumiillinen työ kuulostaa tosi humanistista alhaiselta, moinen rahan perässä juokseminen kun ei tee oikeutta hänen henkisille kyvyilleen. Jonkin perustavan väärinymmärryksen on oltava vastuussa siitä, että yliopisto-opiskelija saattaa joskus joutua seisomaan Siwan kassalla tai siivoamaan rappukäytäviä, nämä työt kun kuuluvat alemmille kansanryhmille. Viis siitä, ettei hänellä ole vielä tutkintoa tai pätevyyttä oikein mihinkään, hän kuitenkin kuuluu sukupolvensa älylliseen eliittiin ja sivistyneistöön. Tämän tulisi luonnollisesti taata iso tuntipalkka ja oman alan johtotehtäviä. Ja yhteiskunnassa on kyllä jotakin hyvin perustavaa pielessä, ellei hän saa kyseistä työtä heti valmistuttuaankaan!

Itse en ole ihan sisäistänyt tätä humanistiasennetta. Olen kahden ammattikoululaisen ja pienyrittäjän tytär ja siten saanut vuosia tehdä näitä “alemman kansanryhmän” töitä sekä koulun välissä että ohessa. Liekö sitten ruumiillisen työn vahingollinen vaikutus sen käsitykseni pohjalla, että raha ei ole, eikä sen tule olla ilmaista, vaan se tulee ansaita. Jopa jalon humanistin tulee mielestäni toisinaan vaivautua tekemään jotakin taloudellisen hyvinvointinsa vuoksi. Lisäksi uskon, että vähävaraisuudella ja ns. nakkiduuneilla on kasvattava vaikutus ja kokemuksena ne ovat hyviä jopa opiskelijan luonteen kehitykselle. Tämä huolimatta siitä vaikka nämä suurisieluiset taidehistoriaa ja kehitysmaatutkimusta pänttäävät älyköt kuinka valittaisivat tulleensa väärinkohdelluiksi.

Yllä olen lainannut opiskelijatoiminnan sivuja. Intohimoisesti oman tieteenalansa oppimiseen antautuneelle yliopistolaiselle rahalla ei tunnetusti ole todellista arvoa, tosin aina voi kyllä pyytää lisää. Köyhyyteen alistuneen uhrin identiteetti on tärkeä ja yhdistävä tekijä ja tulee siksi sisäistää heti opintojen alussa. Sitten voidaan talvisodan hengessä lähteä yhtenä rintamana ruinaamaan lisää rahaa ja vähemmän tulosvastuuta. Lopulta koetaan yhdessä suurta vääryyttä siinä, kun yhteiskunta ei vastaa pienen opiskelijan ahdinkoon halutulla tavalla.

Tunnustan pettäväni opiskelijatoverini siinä, että pidän opintotukiuudistuksen pääkohtia järkevinä. Viisi opintopistettä kuukaudessa ja 20 vuodessa ei ole kohtuuton vaatimus opintotuen saamiseksi. Kyseinen työmäärä mahdollistaa melkoisen aktiivisen työnteon tai vaihtoehtoisesti vapaan taiteilijaelämän viettämisen opintojen ohessa. Lisäksi kyseisellä tahdilla jo pelkkä kandiksi valmistuminen veisi yhdeksän vuotta. Mielestäni on ihan kohtuullista vaatia, että opiskelija edes joskus suorittaa muutaman kurssin loppuun jos kerran aikoo nostaa opintotukea. Ja yrittää joskus valmistuakin.

Opintotuen korvamerkitseminen tarkoittaa käytännössä sitä, että opiskelija, joka kuluttaa seitsemän vuotta kandiopintoihin, saisi vähemmän tukea kuin samassa ajassa maisteriksi valmistuva. Tämäkin kuulostaa kohtuulliselta, sillä opiskelutahti ja työmäärä eroavat toisistaan kyseisissä tapauksissa. Ei puolikkaan työn suorittamisesta kuulu maksaa yhtä paljon kuin täydestä työstä, vaikka aikaa kulutettaisiinkin yhtä paljon. Lisäksi korvamerkitseminen turvaa opiskelijan taloudellisen mahdollisuuden maisterinopintoihin, vaikka kanditutkinnon suorittaminen venähtäisikin.

Opintotuen lainapohjaisuuden kasvattaminen siirtää opiskelijalle enemmän vastuuta. Lainaa ei haluta nostaa enempää kuin on pakko, sillä se on joskus maksettava takaisin. Opiskelija siis joutuu ihan itse tekemään uhrauksia opintojensa eteen, yhteiskunta ei annakaan kaikkea ilmaiseksi. Vaikka Suomessa ei ole lukukausimaksuja ja valtio rahoittaa opiskelijan elämistä avokätisesti, pidetään lainan takaisinperintää kohtuuttomana. Ehkä valmistumisen viivästyttäminen opiskelijaetujen säilyttämiseksi houkuttelisi vähemmän, jos opiskelijalla olisi omaakin rahaa pelissä.

Todellisuudessa opintolainamäärät pysyvät sen verran pieninä ja maksuajat joustavina, ettei takaisinmaksun pitäisi olla ongelma. Pienen lainan maksaa jo vaikka kesätöistä, isomman sitten kun on paremmin kiinni työelämässä. Harva täällä asuntoakaan ostaa käteisellä, vaikka tärkeästä ja pitkäaikaisesta investoinnista onkin kyse.

En ihan sisäistä logiikkaa, jonka mukaan opintotukeen kuuluvan asumislisän nostamisen ei tulisi kuluttaa opintotukea. Eli opintotuen nostaminen ei saisi kuluttaa opintotukikuukausia, jos ei ota ihan kaikkea? Saisiko Unicaféssakin syödä ilmaiseksi jos jättää salaatin pois?
Opiskelijankin on mahdollista hakea yleistä asumislisää niille kuukausille, joina ei nosta opintotukea.

Olen tympääntynyt paitsi opiskelijoiden ylimieliseen asenteeseen työntekoa kohtaan, myös haluttomuuteen käyttää muita keinoja kuin ilmaisen rahan kerjäämistä taloudellisen tilanteensa kohentamiseksi. Olisi ehkä helpompiakin tapoja helpottaa elämää?

Opintotuen korotusta tärkeämpänä pidän taistelua uusien opiskelija-asuntoloiden puolesta. Pääkaupunkiseudulla asunnottomuus ja korkeat vuokrat ovat ihan oikea ongelma. Opintoja helpottaa ratkaisevasi se, ettei jatkuvasti tarvitse juosta uuden kämpän perässä tai kuluttaa kaikkia tukiaan pelkkään vuokraan, vaan voi luottaa siihen, että on jatkossakin katto pään päällä ja inhimillisen hintaisena. Myönnän, ettei tämä ole sieltä listan helpoimmin toteutettavia asioita.

Seuraava ehdottamani asia olisikin sitten ehkä vähän helpompi toteuttaa. En itse ole ollut kovin aktiivinen opiskelijajärjestöjen toiminnan suhteen ja siitä saattaakin johtua luuloni niiden kosteusarvoista. Moni illanvietto tulee kalliiksi runsaan alkoholinkäytön vuoksi. Opintotuen ei mielestäni tarvitse riittää kustantamaan opiskelijan loputonta bileputkea, vaikka säännöllinen aivojen liuottaminen koettaisiin kuinka tahansa tärkeänä vapaan humanistin henkiselle kehitykselle. Toivoisin, että opiskelijajärjestöt painottaisivat enemmän ilmaista, tai lähes ilmaista ajanviettoa, mikäli vain on kuviteltavissa, että jaksaisimme toistemme seuraa ihan selvin päinkin. Tämä olisi myös sellaisten opiskelijavähemmistöjen, kuin absolutistien ja kohtuukäyttäjien kannalta toivottua.

Viimeinen ehdottamani asia koetaan varmasti vaikeimmaksi. Tämä johtuu siitä, että vaadin opiskelijalta itseltään vastuullisuutta ja kohtuullisuutta, jopa uhrauksia. Opiskelijan elämä ei riipu omasta yksiöstä keskustassa, jatkuvasta juopottelusta, muotivaatteista, ulkomaanmatkoista tai kalliista harrastuksista. Valtion ei kuulu kustantaa niitä, vaan niiden tulee mennä ihan omasta pussista. Opiskelijan tulee olla sen verran lasku- ja priorisointitaitoinen, että osaa miettiä, mikä on välttämätön investointi ja mitä ilman selviää. Jos haluaa luksusta, niin sen eteen voi sitten tehdä töitä ja hankkia ihan itse rahat siihen. Säästämisen jalo taito on monella hukassa.

Opiskelijoiden käsitys tuntuu olevan se, että valtion kuuluu maksaa kaikki mahdollinen opiskeluajalta ja sitten järjestää vielä hyvä työpaikkakin. Sääli näille opiskelijoille, ettei sosialismilla mene kovin hyvin. Tosin neuvostoromantiikka olisi kieltämättä kiehtova trendi nyt kun Japaninkin popittaminen alkaa olla jo vanha juttu.

Aloitettuani opintoni olen joutunut usein hämmentymään paitsi yliopistossa, myös itse filosofiassa kokemistani sekä periaatteellisista, että käytännöllisistä ongelmista.

Tämä johtunee ainakin osaksi siitä, että ulkoapäin kaikki näyttää ruusuisemmalta. Näin ainakin sellaisen fuksin silmissä, joka on joutunut luovimaan tiukan valintaprosessin läpi tiensä yliopistolle ja kuluttanut sitten ensimmmäiset päivänsä kuunnellen humanismia ylistäviä puheita ja sitä, miten tasokas Helsingin yliopisto on ja miten harvat pääsevät sisään.

Näille nostatuspuheille toki on käyttöä, etenkin jos joskus erehtyy törmäämään humaistien työllistymistilastoihin tai sitten ihan vaikka vain todellisuuteen.

Ensimmäinen huomioni filosofian harjoittamisen ongelmista kohdistui filosofiseen dialogiin. Filosofian harjoittamisen mielekkyys perustuu ainakin minun mielessäni siihen käsitykseen, että se veisi lähemmäs totuutta. Tämä tarkoittaisi käytännön tasolla sitä, että heikoista argumenteista ja teorioista luovuttaisiin ja kyettäisiin muotoilemaan tilalle parempia. Ihmiset siis vaihtaisivat näkemyksiään.

Muutaman opintopisteen ja luennoitsijan avautumisen jäljiltä näyttää kuitenkin siltä, että filosofian harjoittamisessa on kaksi mahdollisuutta, eikä kumpikaan niistä vaikuta kovin hyvältä.

Ensimmäistä vaihtoehtoa kutsun Russellilaiseksi takinkäännöksi. Eli omaa kantaa vaihdetaan aina kun se osoittautuu ongelmalliseksi. Käytännössä se johtaa jatkuviin teorioiden romuttumiseen ja mielipiteiden vaihtumisiin. Ongelmallisesta teoriasta vaihdetaan uuteen ongelmalliseen teoriaan niin kauan kuin mielikuvitusta ja uskoa filosofiaan riittää. Opitimismista on tässä tapauksessa annettava tunnustusta.

Toinen vaihtoehto, joka on nähdäkseni ihmisluonteelle hiukan tyypillisempi, on syvä vakaumuksellisuus. Vaikka filosofi joutuisi tunnustamaan perustaviakin ongelmia teoriassaan, hän pitää siitä kiinni. Olen kuullut, miten vuosienkaan dialogin jälkeen kukaan erimielisistä filosofeista ei ole suostunut antamaan milliäkään periksi kannastaan. Omalle teorialle on aina mahdollista kehitellä jokin ad hoc ad hocin perään, tai ainakin uskoa, että ongelmat joskus ratkeavat. Muille teorioille tällainen on toki hiukan kyseenalaisempaa.

On kai tunnustettava, että näiden tapausten välimuotojakin löytyy. Toisinaan filosofit tyytyvät parantelemaan omaa teoriaansa, joskus vain pari takinkääntöä riittää. Totuuden lähestymisestä on silti vaikea puhua. Filosofian historiassa ongelmia ei olla ratkaistu pitävästi, on vain joitakin aatehistoriallisia trendejä, jotka pidemmän tai lyhyemmän ajan kuluessa väistyvät seuraavan tieltä.

Usein filosofiset teoriat kuvastavat sitä, mitä puhuja perusteittakin jo uskoo; jyrkkään tieteellisyyteen pyrkivälle ateistille fysikalistinen mielenfilosofia on yksinkertainen, joskin vielä hiukan aukkoinen totuus ja ajatus sielusta lähinnä vitsi, jota ei tarvitse edes harkita. Vastaavasti uskovaisen on puolusteltava sieluhypoteesia millä tahansa käteen osuvalla. Tällöin en voi välttyä ajatukselta, että filosofinen argumentaatio pyrkisi lähinnä oikeuttamaan jo omaksutun maailmankatsomuksen ja saamaan sen kuulostamaan hyvältä. Siis oikeuttamaan oletetun kutsumisen totuudeksi. Emme pyrkisikään totuuteen, vaan vakuuttumaan siitä, että olemme oikeassa ja saavuttamaan mielenrauhan.
Ajaako sitten epäilys omaa maailmankatsomusta kohtaan harjoittamaan filosofiaa?

Näiden käytännöllisten ongelmien jälkeen on syytä kysyä, miksi filosofinen metodi, jos sellaisesta voidaan ylipäätään puhua, olisi hyvä tai luotettava?

Itse olen uskonut filosofian olevan rajoittamattomampi kuin esimerkiksi empiiriset tieteet, ja myös jollakin tasolla luotettavampi. Se jotenkin tuntui, perustelemattakin, kuuluvan tieteiden äidin identiteettiin.
Nyt en olisi enää niin varma tästä ylipaisuneesta egosta. Itseasiassa luulen, ettei filosofia tavoita totuutta sen paremmin kuin runous tai matematiikkakaan.

Olen lopulta tyytynyt ajattelemaan, että filosofiasta on ainakin välineellistä hyötyä. Kriittisen ajattelun ja problematisoinnin taito sekä logiikan ja argumentaatiovirheiden tuntemus auttavat itsenäistä ajattelua ja tiedon arviointia. Lisäksi filosofian käsitteistö ja jäsennykset saattavat auttaa hahmottamaan ja muotoilemaan asioita täsmällisemmin.

Tai sitten eivät.

Yliopistolla oli torstaina 12.11 Pekka Himasen luento. Päätin mennä katsomaan, sillä oli kiinnostavaa nähdä, millaisia ihmisiä pääaineestani valmistuu. Olin lisäksi kuullut, että Himanen on jo esiintyjänä näkemisen arvoinen.

Luento on suosittu. Päärakennuksen suuri juhlasali on ääriään myöden täynnä monenikäisiä kuuntelijoita. Naisten suuri osuus yleisöstä pistää hiukan silmään, mutta selittyy osaksi opiskelijoiden sukupuolijakaumalla.

Pekka Himasen hahmo valloittaa jo pelkällä olemuksellaan. Hillityn mustaan pukeutuneella miehellä on asiaankuuluva kaulahuivi harteilla ja tukka hyvin. Suurisieluinen filosofi puhuu hiukan änkyttäen ja hakien sanojaan. Kuvauksellinen kehonkieli viestii nöyryyttä ja tunteikkuutta.

Luennon alkuun Himanen näyttää muutaman minuutin videon Global Dignity Day -tapahtumasta, jossa hän esiintyy rauhannobelistin Desmond Tutun,  Yhdysvalloissa ihmisoikeusliikettä johtavan John Hope Bryantin ja Norjan kruununprinssin Haakonin kanssa. Ymmärrämme, miten merkittävien hyväntekijöiden kanssa hän on työskennellyt. Videon lopussa nuori tyttö paljastaa itkien, etteivät hänen vanhempansa osaa lukea. Jenkkilän malliin kaikki herkistyvät ja ablodeeraavat seisten.

Videon jälkeen filosofi kertoo hiukan taustastaan. Hän sanoo vaivautuneena, ettei jaksaisi aina vastailla kysymyksiin siitä, miten hän onnistui väittelemään tohtoriksi kahdessa vuodessa. Himanen kuitenkin paljastaa salaisuutensa: tarvitsee vain valmistua maisteriksi vuodessa ja työstää sitten toinen vuosi väitöskirjaansa.

Suurta filosofiamme käy sääliksi, sillä yleisöllä ole missään vaiheessa luentoa mahdollisuutta esittää kysymyksiä ja siten udella hänen koulutuksestaan, joten halutessaan Himanen olisi ehkä kyennyt välttämään tämän kiusallista tunnustuksen. Noh, onhan yleisö nyt ainakin paremmin tietoinen siitä, millainen akateeminen ihme heidän edessään seisoo.

Himanen jatkaa kertomalla opiskeluaikansa filosofian laitoksesta. Hän on todellakin saanut opiskella suurten filosofien aikana. Georg Henrik von Wrightin elämäntyötä ja saavutuksia hän ylistää ja antaa tunnustusta Esa Saariselle. Laitoksen ilmapiiriä hän käyttää malliesimerkkinä rikastavasta vuorovaikutuksesta, joka on samalla yksi luennon kantavista teemoista.

Rikastavalla vuorovaikutuksella Himanen tarkoittaa kannustavaa ja arvostavaa toimintaa. Filosofimme ei käsittele luennon aiheita perinteisen tylsästi argumentoiden rationaalisesti tai viitaten tutkimustuloksiin, vaikka on jo pari kertaa tullut maininneeksi toimineensa tutkijana Californiassa. Ei, Himanen on luova ja erityinen tapaus. Hän antaa elävän elämän esimerkkejä.

Esimerkkinä arvonannosta hän lukee von Wrightin hänelle henkilökohtaisesti kirjoittaman kirjeen. Omien sanojensa mukaan hän lukee sitä yleisölle vain erittäin harvoin. Me etuoikeutetut kuuntelemme vaikuttuneina, miten maamme merkittävimpiin akateemikkoihin lukeutuva, jo poisnukkunut mies kellastuneella paperilla ylistää nuorta Pekka Himasta. Jottei Himasen filosofinen kanta jäisi yleisölle epäselväksi, hän lukee vielä Saariselta saamansa, hyvin samansävyisen tekstiviestin.

Himasen sanoma on itsessään kaunis; rikastava vuorovaikutus ja arvonanto auttavat ihmisiä saavuttamaan tavoitteitaan, tai hiukan runollisemmin, unelmiaan. Sanoma kuullostaa sen verran tutulta, että erehdyn jo luulemaan sitä tavalliseksi Valitut Palat -psykologiaksi, ennen kuin huomaan, että onhan luennossa jotain ihan uutta ja mullistavaa Himasen omaa hengentuotosta. Rikastava vuorovaikutus on kuitenkin hänen ihan oma terminsä.

Vain kyyninen ihmisvihaaja voisi kritisoida tätä tunteikasta julistusta. Luennon edetessä Himanen käyttää yhä enemmän ja yhä tunteikkaampia videoita, musiikkia ja taiteilijaelämäkertoja. Onhan hän kultturelli persoona, kuten hän tulee paljastaneeksi mainitessaan käyvänsä klassisen musiikin konserteissa. Himasen muista maininnoista saamme selville, että hän on kasvissyöjä ja tuntee julkisuuden hahmoja henkilökohtaisesti. Filosofisen työnsä lasten kanssa hän mainitsee kolme kertaa.

Himasen käytämät tosielämän esimerkit ovat koskettavia. Hän kertoo hyvin eläytyen ja tunteikkaasti tragedioita todellisesta elämästä. Hän kertoo pienestä Paul McCartneystä äitinsä kuolinvuoteella, Beethovenin epätoivon hetkistä, mummonsa kuolinvuoteella istuneesta tytöstä, Mäkelänkadulla auton alle jääneestä tytöstä, ja kaksikymppisenä kuolleesta miehestä. Nämä traagiset kuolemat (ja kuoleman hautomiset) jäivät kyllä mieleen. Jälkikäteen on tosin vaikea muistella, miten ne rikastivat vuorovaikutusta, jonkin niistä tosin muistan olleen esimerkkinä arvonannosta.

Ihmisläheisenä humanistina Himanen paljastaa, että meissä kaikissa on kätkettyjä tunteita, kuten vihaa ja pelkoa. Yllättäen alamme kaikki huomaamaan, kun oikein tunnustelemme, että onhan siellä. Saamme pohdiskella elämämme kipupisteitä, jopa silmät kiinni jos se auttaa pääsemään fiilikseen. Himasen mukaan tunteiden vapauttaminen luovaan työhön tekee uskomatonta jälkeä. Tämän hän todistaa selittämällä yksityiskohtaisesti, miten esimerkiksi Beethoven on käyttänyt hänen metodiaan säveltäessään.

Himanen kertoo, ettei ulkoisella saavuttamisella ole väliä, tärkeintä on se, miltä tuntuu. Tämä helpottaa minua suuresti, sillä minun ei tarvitse enää vaatia pystyväni mihinkään edes rikastavalla vuorovaikutuksella. Epäonnistumisen vaara on pyyhitty pois. Himasen elämänfilosofia onkin hämmentävän helppo toteuttaa ja huomata toimivan!

Luennon lopun lähestyessä salia pimennetään jo melkoisen tiheään, että olisi helpompi tunnelmoida soitettuja kappaleita. Himanen seisoo veistoksellisessa asennossa yleisön edessä ja imee silmät kiinni taidetta itseensä. Ennen viimeistä videota suurisieluinen filosofi tulee vielä maininneeksi uudesta kirjastaan.

Viimeinen video on pätkä elokuvasta, jossa Beethoven johtaa mestarillisesti orkesteria. Himanen on käskenyt laittaa kunnolla ääntä. Korvissa särkee ja basso täristää penkkejä, adrenaliini virtaa aaltoina yleisössä. Videon yleisö nousee raivokkaisiin suosionosoitukseen tehdäkseen oikeutta taiteilijan mahtavalle esitykselle.

Pekka Himanen lausuu vielä viimeiset hämärät sanansa. Yleisö taputtaa raivoikkaasti, osa näistä akateemisesti koulutetuista ja kriittisistä ajattelijoista nousee ihan opetusvideon mukaisesti seisomaan antaessaan ablodejaan esitykselle.

Luennon jälkeen tunsin itseni lähinnä petetyksi. Toki ymmärsin hiukan paremmin, mikseivät yliopiston luennoitsijat puhu mitään Himasen filosofiasta ja miksi kirjastoissa filosofia sijaitsee juuri niiden hengentuotosten kainalossa, jossa se sijaitsee.

Yhdyn toki itsekin ydinsanomaan muiden arvostamisesta ja kannustavuuden merkityksestä työ- ja opiskeluympäristöissä. On kuitenkin hämmentävää, miten itseään filosofiksi tituleeraava julkisuuden hahmo on luennointimetodeiltaan lähempänä kyseenalaisimpien herätyskokousten saarnaajia kuin tieteellisen ja kriittisen ajattelun sanansaattajaa. Machiavelliläinen ajatus siitä, miten tarkoitus pyhittää keinot, on mielestäni kyseenalainen silloinkin, kun viestittävä sanoma on oikeasti hyvä. Ja silloinkin, kun myy hyvin.

Himasen luento kuitenkin toi hyvin konkreettisesti esiin kysymyksen asiantuntijavallan, auktoriteetin ja retoristen keinojen moraalisesta käyttämisestä. Tällaisten kysymysten esiintuomista voidaankin jo sitten pitää filosofisesti arvokkaana.